Se hetki

Kun aamulla herää ja muutaman sekunnin elämä kantaa.
Kun luulee kaiken olevan vielä hyvin ja onnellisesti mutta,kun avaa silmät ja huomaa miten mikään ei kuitenkaan ole muuttunut paremmaksi.
Elämä jatkuu.Onneksi.
Tänään minä olen tarttunut puhelimeeni varmaan kymmenen kertaa ja ajatellut.
Ajatellut ja kirjoittanut.
Lopulta kuitenkin poistanut viestin.
Minä lupasin.
Paskat,ajattelen toisaalta.
Mitä väliä?
Mitä minulla on hävittävänä?
Minullahan jo on sydän ja sielu pirstaleina eihän minulla muuta särjettävää ole.
Silti jokin ihme estää minua.
En siis laita sitä ensimmäistäkään viestiä.
Mutta sitten,kun ajan autolla niin mieleeni tulee yhtäkkiä,että jospa sittenkin.
Vain yksi kysymyslause.
Miten sä voit,Hxxxxx?
Mutta ei sittenkään ja samalla hetkellä puhelimeni piippaa ja minulta kysytään tuo kysymys.
Ei voi olla totta,ajattelen.
Kunnes kohta saan vastauksen edes sitä kysymättä.
Mut on niin nähty.
Voinks mä soittaa?,tulee viesti.
Oot sä ihan varma,että se on järkevää?kysyn mutta millään ei juuri silloin ole mitään väliä.
Ja sitten se soitto tulee.Soitto jota olen odottanut jo viikon.
Ja siinä ne sitten taas tulee.
Kaikki ne tunteet joita vastaan olen taistellut melkein viikon.
Onnistumatta.
Ei mikään ole loppu.Ei mikään ole muuttunut.
Minulla ainakaan.
Kun kuulen hänen äänensä se pakahduttava tunne palautuu välittömästi.
Olo on haikea ja onnellinen.
Yhtä aikaa.
Ja minä hymyilen.
Monen päivän jälkeen.
Hänen äänensä kuuleminenkin saa minut hymyilemään.
Edelleenkin.